taivaan isään voi luottaa

Raimo kuva

Raimo Salo

Koen edelleen olevani ujo mies, joka karttaa kaikkea keskipisteenä oloa. Synnyin etelä-Hämeessä, Lammilla, jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana. Perheessämme oli vanhempien lisäksi neljä lasta. Kun isä pääsi sodasta kotiin, hän hankki rintamamiestilan silloisesta Vanajan pitäjästä. Asuimme monessakin paikassa, lopulta yksinäisellä pikkutilalla, josta naapurit olivat noin kilometrin päässä. Sieltä alkoi koulunkäyntini, matkaa tuli 11 km, josta ensin kaksi kilometriä kävellen, loppu linja- tai seka-autolla. Hankalinta taisi olla auton odottelu talvella kovilla pakkasilla.

Sodan jälkeen isä alkoi juopotella, sairaudet ja velkakierre rasittivat hänen hermojaan. Velipojan kanssa teimme maatilan töitä aina, kun koulusta selvisimme eikä se työ niin pahalta tuntunut. Sen sijaan isän ainainen hermoileminen, moittiminen ja toisinaan väkivaltainen käytös teki elämästä ahdistavaa. Isä jopa kerran uhkasi räjäyttää kotimme vieressään olevilla räjähteillä. Arvaatte, että lapsen ja nuoren asuminen samassa talossa oli turvatonta ja pelonsekaista. Oli häpeän tunne päivällä ja painajaiset yöllä. Ahdistavasta lapsuudesta johtuen minusta kasvoi hiljainen ja kiltti koululainen. Koulussa olikin kotielämään verrattuna mukavaa ja pärjäsinkin kohtalaisesti. Armeijaaika oli siihenastisen elämäni parasta aikaa, eikä koti-ikävä vaivannut.

Armeijan jälkeen johdatuin Keski- Suomeen, jossa tapasin tulevan vaimoni Annikin. Hän oli Jumalaa etsiväinen, toisin kuin minä. Asuessamme Tampereella tuli postiluukustamme kutsu kymmenpäiväisiin telttakokouksiin. Annikki suuntasi sinne, ja minäkin myöhemmin. Siellä saarnoja kuunnelessani ymmärsin ensi kertaa, että pelastuakseen, päästäkseen taivaaseen, tulee ottaa Jumalan armolahja, Jeesus Kristus, vastaan henkilökohtaisesti. Vaikka en kokenut tunnontuskia enkä muutakaan ahdistusta, ajattelin, että olisi tyhmää kieltäytyä Jumalan armotarjouksesta. Niinpä kokoussarjan loppupuolella ilmaisin haluni. Puolestani rukoiltiin, julistettiin synnit anteeksi ja niin minusta tuli Jumalan lapsi ja taivaan valtakunnan perillinen. Olin silloin 28-vuotias.

Se oli elämäni paras ratkaisu. Kohta tunsin, että sisälläni oli isäntä vaihtunut. Minusta oli tullut, niinkuin raamattu sanoo, uusi luomus. Raamattu ja hengelliset asiat tulivat tärkeiksi, löysimme sieltä monia ihania lupauksia ja niihin vetoamalla rukoilimme vapautusta ja terveyttä vihollisen aikanaan aiheuttamista haavoista (esim. Joh.10:9-11). Oli hieno löytö, kun tajusin, että nyt minulla on Isä taivaassa joka ei petä, on aina oikeuden mukainen ja Häneen voi luottaa. Sovinnosta Jumalan kanssa seuranneen pelastusvarmuuden ja sydämessä asuvan Jumalan rauhan kanssa on hyvä odottaa taivaankotiin pääsyä. Tällaisena saan palvella Suurta työnantajaa. Evankeliumin työssä on ollut hienoa huomata,miten Jeesus on käynyt edeltä. Hänen jäljessään on turvallista kulkea niin Suomessa kuin ulkomaillakin.